Kummipojan katse ja hymy, ja maailma katoaa ympäriltä. Sinä olet siinä ja minä tässä. Tuijotellaan vaan. Vain kaksi kuukautta nuori, ei tietoa tulevasta, ei kokemuksia maailman pahuudesta, vain katse eteenpäin ja kokemus tästä hetkestä. Mihinkähän maailma sinut viekään?

"Auta minua kävelemään mukana-

jos en aina pysy rinnalla, niin perässä.

Perässä. Näköetäisyydellä. Kuulomatkan päässä."

                   Anna-Maija Raittilan Kummin rukouksesta

Minun vauvat ovat jo melko isoja, melkein teinejä. Välistä niin raivostuttavia vastaanväittämisineen ja riitelyineen, äidin sanojen pilkunviilaamisineen, näsäviisauksineen. Mutta silti niin rakkaita, herkkiä pajunkissoja, joita haluaisi suojella maailman kaikelta pahalta. Mutta mitenkäs sen teet, kun maailma tunkee sisään ovista ja ikkunoista? Et kiipeä siihen, sieltä tippuu! Et saa katsoa sitä ohjelmaa, se ei sovi lapsille! Et koske siihen, älä mene sinne, Ei, älä, pois...

Toisaalta, onhan maailma kaunis ja ihmeellinenkin. Miten mitään voi oppia, jos ei saa haistaa ja maistaa, kurottaa ja pudota, kokeilla miltä tuntuu lumihiutale kielellä ja ruusun piikki sormessa? Miltä hiekka maistuu? Entä miltä tuntuukaan hyppiä vesilammikossa kesäisessä vesisateessa, haroa sormilla kosteaa sammalta, tuntea auringonpaiste jalkapohjissa trampoliinilla maatessa unohtaen villakoirat sohvan alla ja loputtoman pyykkivuoren?

Olen kieltänyt molempia lapsia tuhansia kertoja koskemasta kuumaan leivinuunin luukkuun ja kiehuvaan kattilaan, rakentanut aitoja ja juossut perässä viime hetkellä estäen vaarallisen kosketuksen. Ja mitä molemmat heistä ovat silti tehneet? Toinen poltti kätensä leivinuunin luukkuun ja toinen kattilan kylkeen. Kumpikaan ei tunnustanut asiaa heti, vaan asia ilmeni vasta kun ihmettelin suljettuja nyrkkejä ja vaisuja olemuksia. Palorakkuloitahan siellä piiloteltiin, kyyneleitä pidätellen. Kulta pieni, pitää heti sanoa jos tulee vahinko.. En minä suutu. Näytä niin hoivataan. Toista samanlaista vahinkoa ei ole tuon jälkeen sattunut kummallekaan. Mutta vahinkoja kyllä on. Ja niitä tulee tulemaan jatkossakin, toivottavasti vain ei pahoja, vaan opettavaisia. Pelottaa...

Täytyy opetella luottamaan lapsen omaan arviointikykyyn. Vaikeaa. Kuunnella ja puhua. Helpommin sanottu kuin tehty. Mitä kaikkea olenkaan voinut unohtaa kertoa? Jos asiaa järkeilee, niin melkein kaiken. Enhän minä itsekään tiedä kaikkea. Voi hemmetti... Pelottaa vielä enemmän.

Kerran pojan kanssa ulkoillessa näin minulle vieraan pojan vaarallisessa paikassa, kokeilemassa rajojaan ja tasapainoaan. Käskin hänet alas sieltä, olihan hän oman poikani ikäinen ja en haluaisi hänenkään siellä olevan. Taisi suuttua minulle, mut olkoon. Pysyi ainakin hetken pidempään ehjänä. Seuraavana päivänä kuulin poikani kertovan kaverilleen, kuinka "yksi idiootti kiipeili tuolla, sehän ois voinut pudota ja kuolla!". Annoin idiootiksi haukkumisesta huomauttamisen olla. Ehkäpä he eivät yritä testata samaa. Ja jos yrittävät, toivon jonkun toisen olevan siellä sattumalta käskemässä heidät pois.

Huoh.. Juu ei tästä pelosta pääse eroon. Pitää vain elää sen kanssa. En voi kulkea lapsen vieressä koko ajan. Voin vain olla tukena jokaisessa hetkessä, auttaa tarvittaessa, antaa aikaa ja rakkautta. Ja niitä ohjeita ja rajoja sopivassa suhteessa.

Auringonlaskun aikaan sillan alla onkiessa,

tyyni järven pintä väreilee unelmien saaliin uiskennellessa.

On hiljaista. Taivaanrannan maalari työskentelee.

Suih, ja pilvet ovat kuin siveltimen vetoja. Suoria ja kaarevia.

Vuush, ja taivas värjäytyy punertavaan.

Plumps, silkkiuikku sukeltaa toiseen maailmaan.

Poikaset odottavat, ottavat mallia. Keräävät taitoja ja rohkeutta. Sinne menivät.

Taitaa sama huoli olla meillä kaikilla elävillä. 

Kuinka saada toinen pysymään omilla siivillään.

 

Äiti katso! Ahven molskahti! Ja tuo pilvi on hieno.. Ihan kuin lintu.

Tullaanhan äiti huomenna uudestaan? Täällä on mukavaa.

Tullaan vaan. "Hetken maailma on tässä".