Siniset vilkkuvalot välkkyivät horisontissa, lähestyivät vauhdilla, kyse taisi olla elämästä ja kuolemasta. Mitähän sitä pitikään tehdä, hiljentää ja väistää sivulle? Joo, niin se oli. Kuinka ollakaan, ambulanssin lähestyessä ja ohittaessa edellä meneviään, Murphyn laki iski taas. Minä ja rekka rinnakkain, ambulanssi välissä. Renkaat hiekalla nelostiellä, vauhtia ihan riittävästi ja auton venkuilu, onneksi ketään ei takana niin uskalsin jarruttaa. Selvisin, vaikka säikähdin aivan pirusti. Mitä jos en olisikaan väistänyt tarpeeksi?

Kassajonossa mummut paasasivat kovaan ääneen kiroilemalla poliisin typeryyttä ja väärää oikeutusta tappaa ihmisiä piikkimattojen avulla. "Olisivat antaneet sen ajaa karkuun, kyllä se olisi jossain vaiheessa pysähtynyt, ja olihan niillä sen rekisterinumero!" Niin siis se poliisi olikin syyllinen? Auto- ja bensavaras kaahasi lyhtypylväät nurinvetäen läpi Suomen kohdaten lopulta oman päätepisteensä, muilta henkilövahingoilta ihmeen kaupalla välttyen. Nuorukainen itse ei siis tehnyt mitään väärää? Enpäs tajunnut tuota aiemmin...

Mitähän oli tapahtunut, että ambulanssi kiirehti sairaalaan? Oliko kyydissä lapsi vai vanhus, vai kenties kolarin uhri? Miltähän ambulanssin kuskista tuntuu ajaa tuhatta ja sataa muita autoja ohitellen, tietämättä kuinka muut autoilijat osaavat heitä varoa? Mitähän poliisin mielessä liikkuu hurjastelijan tai rattijuopon kohdatessaan? Toivottavasti ei ainakaan pelko iltapäivälehtien lööppeihin joutumisesta. Toivottavasti ajatukset pysyvät siinä tärkeimmässä, ihmishengessä ja sen turvaamisessa. Vahinkoja pelkäämättä, oman henkensä välistä pakosti riskeeraamalla.

Kerrostalo, räjäytys- ja rakennustyömaa, neljäs kerros, ei hissiä ja pyörätuoli sekä rollaattori. Kiva yhtälö. Kaksi jo hieman ikääntyneempää taksikuskia taisivat tehdä enemmän kuin olisi tarvinnut viedessään ikääntyneen rouvan pyörätuolissaan tavaroineen kaikkineen aivan perille asti. Toivottavasti kummallakaan heistä ei ollut sydänvikaa. "Viimeksi nuori taksimies teki tuon ihan yksin, taitavat olla taitamattomia." Aa, juu, näinhän se on.

Toimittaja kirjoittaa tärkeäksi näkemistään asioista, mällää Big Brother juoruilla tai kertoo sotalapsen tarinaa. Avaa keskusteluja, nostaa esille vaikeita aiheita. Tai sitten retostelee jonkun poliitikon illanvietolla. Niinkuin poliitikko ei olisi loppujen lopuksi ihan tavallinen ihminen, ihmissuhteineen ja hauskanpitoineen. Palkkaa silti saa molemmat.

Isäni oli rekkakuski. Olen istunut hänen kanssaan niin kauhakuormaajan kuin trukinkin kyydissä. Hän opetti mut vaihtaamaan autoon renkaat ja öljyt, kertoi tuhannet tarinat Kaskisista ja metsistä, pudonneista tukeista ja kaatuneista rekoista. Läheltäpititilanteita oli riittänyt johtuen huonoista teistä, tai toisista autoilijoista, hirvistä. Taisi olla niitä omiakin vahinkoja tullut matkan varrella muutamia. Onneksi ei mitään isompia kuitenkaan. Joskus oli vain pitänyt painaa enemmän kaasua, ettei vahinkoa tulisi. Ohjata vasemmalle kun halusi oikealle. En ymmärrä, enkä varmaan täysin ymmärräkään jollen ryhdy rekkakuskiksi.

Toisen tekemisiä on hemmetin helppo kritisoida. Tietää paremmin kuin toinen, kysyä mikset tehnyt näin. Ja vaikka olisit tehnyt toisin, niin sanomistahan siitäkin olisi tullut. Ammatista riippuen ihan lööpeistä lähtien. Puolesta ja vastaan, pahimmillaan uusia lakeja väsäten ja rajoituksia rakentaen. Ideana pohjalla tietenkin se ihmisten turvaaminen, vahinkojen välttäminen, mutta missä vaiheessa se oma vastuu tulee mukaan kuvioihin? Arvostus toisen työtä kohtaan, ymmärrys siitä, että toisen toiminnalle saattoi olla perusteita jotka hän ymmärsi oman alansa ammattilaisena? Eihän minun tekemä virhe voi olla ihan vain mun syy, vahinko? Kyllä joku toinen on siitä vastuussa, ainakin valtiovalta jos ei muut.

Entäs kun pitäisi oikeasti, ihan itse, puuttua toisen tekemisiin? Estää kiusaaminen tai laiminlyönti? Ottaa vastaan ehkä välinpitämätön kommentti, käsky pitää huolta omista asioista. Kuinka moni uskaltaisi? Kokeilin, kun oli pakko. En kestänyt esnää katsoa vierestä. Ei tuntunut kivalle. Mut ehkä nyt asiat menevät parempaan suuntaan, vaikeuden kautta eräänlaiseen voittoon.

Olen ollut töissä taidenäyttelyssä, niinkuin jotain taiteesta tietäisinkin. Opin puhumaan käsillä, kun ei kielitaito riittänyt. Olin rakennussiivoajana pyyhkimässä pölyjä mitä ihmeellisimmistä paikoista, tietäen että kohta joku remppamies tulee viereen poraamaan ja sahaamaan tehden mulle lisää töitä, koska hänen on pakko tehdä asioita tietyssä järjestyksessä. Opin, että siivoajalla pitää olla hyvä tasapaino ja kestävät lihakset, tietoa kemikaaleista ja materiaaleista. Opin miten otsonoidaan, ja onko sillä loppujen lopuksi merkitystä. Halusin päästä apuopeksi kouluun, en päässyt kun ei ollut tarpeeksi koulutusta. Omat lapset ei riittänyt. Neljä viikkoa olen viettänyt mansikoita poimien, kontaten ukkosmyräkässä polvet ruhjeilla saaden uusia ystäviä ja ihania muistoja, tienaten ensimmäiset ihan omat rahani. Vammaisten parissa ja ammatikorkeassa opin varmaan eniten. Niin ihmisistä kuin työyhteisöistäkin, eri tavoista toimia ja niiden seurauksista. Toiminnan merkityksestä arjessa tai sen puuttumisesta. ESKO:ssa opin lukemaan pohjapiirrustuksia, väittelemään eri näkökannoista ja siitä, mikä oikeastaan on tässä tilanteessa tärkeää. Ja miten eritavalla eri ammattilaiset näkevät ongelman ja sen ratkaisun. Pizzeriassa työskennellessä opin ujona teininä kohtaamaan ihmisiä, vaikken sitä pohjaa osaa vieläkään pyörittää. Nyt opettelen kaupallistamista, tietokoneen osaamiseen luottamista, taulukoiden ja lukujen ymmärtämistä. Vaikeaa, mutta mielenkiintoista.

Niin.. Kunhan kirjoittelen viikon ajatuksia. Ei oppi ojaan kaada, ja opeteltavaa riittää. Eikä kaikkitietäviä ihmisiä ole olemassa. Eikä tulevaisuuteen voi nähdä. Yllätys! Ehkä ennen turhaa kritiikkiä pitäisi kysyä miksi. Keskustella. Kysyä. Eikä luottaa jokaiseen lehden sanaan kuin raamattuun. Pitäisi ja ei pitäisi, paraskin puhuja minä.. Kuunnella osaan, mut puhuminen takeltelee. Ja mitähän siitä ironiastakin eräs fiksumpi sanoi?

Mä arvostan todella paljon pelastushenkilökunnan työtä. Niinkuin kaikkien osaavien ihmisten tekemiä töitä. Virheitä heillekin sattuu, ja persoonia heissäkin on erilaisia. Kiitos poliisille, että pysäytti nuorukaisen ennen muita uhreja. Toivottavasti ambulanssin kyydissä ollut selvisi hengissä. Hienoa palvelua taksikuskit! Kiitos horjuvalle mummulle, joka piti ovia auki että saan kannettua ruokakassit helpommin sisälle. Kiitos isä, että en pelkää liata käsiäni ns. miesten töissä ja auton parissa. Vaikkakin sen vuoksi olen saanut hieman epäuskoisia hymähdyksiä ja naurahduksia osakseni, mut kyl mä ne kestän. Osaan sentään jotain, ja jos en osaa, niin yritän opetella.