Nuorempana huvipuistoissa käydessä ei mikään pelottanut, mikään laite ei ollut liian hurja, vaan kaikkea piti päästä kokeilemaan. Tunne siitä, että ei tiedä mitä edessä on, oli kutkuttava. Maa lähestyi valtaisaa vauhtia, kunnes g-voimat tuntuivat varpaissa asti vetäen aivan eri suuntaan saaden kiljumaan ja sydämen pamppailemaan. Kunnes vauhti hidastuu, ja exit -kyltti näyttää suunnan hieman täriseville jaloille, johdattaen seuraavaan adrenaalisyöksykoneeseen.

Kesällä kävin taas huvipuistossa, tuolla isossa maailmassa, Euroopassa päin. Ei hemmetti ne on pelottavia laitteita! Miten mä oon ikinä noissa uskaltanut olla? Pahaa tekee jo katsominen, kieputus saa päässä huimaamaan jo metrien päästä.. Tytär hihkuu innosta vieressä "Tuohon mennään! Ja tuohon!! Äitiii!! Itekseen en mene!" Voi v.. sanon minä hiljaa mielessä. Ei ollut muita vaihtoehtoja, onko munkaan pakko? "Sori jos mä nolaan sut ja oksennan takanatulevien päälle.. Nyt mua pelottaa.." Mut ei auttanut, en mä tytärtäni tuohon yksin voi pakottaa. Jono oli ihanan pitkä, mutta eteni liian nopeasti, meidän vuoro lähestyi. Ei hemmetti.. suu kuivui, jalat tutisi, sydän pamppaili. Enkä ollut vielä edes tuossa säkkyrähykkyrähököttimessä päinkään! Mihin mun uskallus on kadonnut?

Kummasti kolmekymppinen nainen muuttuu kiljuvaksi kakaraksi, hihittäväksi teiniksi, uuden ja pelottavan asian edessä. Turvakaaret kiinni, pysyyhän ne varmasti kiinni? Mistä mä otan kiinni? Laitanko silmätkin kiinni? Tytär vain nauraa mun hölmöydelle. Ruks.. Voi ei!! Nyt tää liikkuu!?!?!! Apua..? Liian korkealla ollaan.. juu.. en katso ainakaan alas.. Onneksi sydän hieman sentään rauhoittui. ÄÄÄiiiiiitttttttiiiiiiiiii....!!!!!! Mutka oikeaan, vasempaan, kieputus, heilutus, ei yökötystä (?).. Wuhuu!! Mitäs nyt? Miks tää pysähtyi? Tuliko tähä joku vika??? KKKKÄÄÄÄÄÄÄÄKKKK!!! Huh huh huhuh.. hengissä ollaan. 15 metrin vapaapudotuksesta huolimatta. Tai sen ansiosta.

Uskalsinpas. Enkä nolannut tytärtäkään. Vaikka kiljuin, ihan oikeasti kiljuin. Liki lakkaamatta. Mulle aukesi oikeastaan ihan uusi maailma. Eihän ne olleetkaan pirun keksimiä vatsansekoitusmasiinoja! Muistin juuri, miksi pidin niistä nuorempana. Mihinkäs mennään seuraavaksi? Kaikki laitteet käy. Paitsi sellaiset pyörivät, niissä mulle tuli nuorenakin ihan oikeasti huono olo.

Vuoristorata on oikeastaan elämä minikoossa. Samat tunteet liittyy molempiin: pelko, jännitys, odotus, ilo, joskus jopa pettymys. Yllätyksellisyys on myös yhteistä. Ehkä myös rakkaus? Molemmissa täytyy myös uskaltaa. Vaikka välistä pelottaa. Pelottaa ehkä juuri se yllätyksellisyys, epävarmuus seuraavasta käänteestä. Joskus uskaltaminen vaatii aikaa. Aikaa miettiä, harkita, kumota omat pelot, luulot. Pitää voittaa itsensä, omat ajatuksensa. Usein itse on itsensä pahin vastustaja.

Uskon, että ei ole olemassa asioita joihin ei voi vaikuttaa. Jos ei suoraan, niin ainakin välillisesti. Jos ei yksin, niin sitten ryhmän voimalla. Edes jotenkin. Ihan edes pikkiriikkisen. Olen joskus miettinyt osallistumista tuohon karseaan lakipykälien ja katteettomien sanojen, takinkääntäjien maailmaan. Voiko se olla oikeasti sellaista, mitä siitä puhutaan. Jos on, niin jotain sille pitää tehdä. Eihän sellainen voi viedä maailmaa oikeaan suuntaan. Yllätyksekseni mua pyydettiin sinne joku aika sitten. Minua!?!? Täh? En vielä suostunut. Lupasin harkita asiaa. Tahtoisin, mutta pelottaa. Mitä muutoksia ja vastuita se toisi? Mitä huonoa se toisi tullessaan? Aivan varmasti se muuttaisi minua, mutta mihin suuntaan? Osaisinkohan minä yhtään mitään?

Onneksi on aikaa. Maalailla taivaanrantaan haaveita, unohtaa pelot ja nauttia tämän hetken vuoristoradasta. Hymyillen tietämättä tulevaa.